29. jan, 2020

Aamun hetkiä

Heräsin siihen, kun ikkunanruudun takaa pilkistelevien auringonsäteiden lämpö alkoi  tuntumaaan kasvoillani. Sirkka oli noussut jo aikaisemmin ja kuuntelin kuinka keittiöstä kuului puukapustan kalahtelu puuropadan reunaan.

Kellottelen vielä jonkin aikaa sängyssä kroppaani venytellen. Olin oppinut tuon tavan jo nuorempana meidän harmaalta Miru-kissalta. Katselin kun Miru venytteli aina kun se nousi nukkumasta. Joskus se näytti venyvän puolta pitemmäksikin, mitä se oikeasti oli.  Minustakin on kiva suonistella, sillä sen jälkeen on paljon mukavampi lähteä liikkumaan.

Halkorantteella on omatekoinen sahapukki, jota olen usein verrannut itseeni. Miten ihmeessä se on niin samanlainen kun minä; jäykät jalat ja ruhmuinen runko. Siinä toki eroamme toisistamme, että sahapukki ei voi venytellä ...

- Puuro ja kahvi on nyt valmista, tuleppas armaani aamuselle, Sirkka sanoo lempeällä äänellä.

Vääntäyn ylös petistä ja vetelen kutimia päälleni. Ajattelen miten onkaan mukavaa, kun on oma kokki ja voi istahtaa valmiiseen ruokapyötään. Erilaista se oli ennen poikamiehenä ollessa. Joskus sai olla hyvillään, jos aamuseksi sattui olemaan kuivettunut lenkkimakaran pätkä ja vajaa purkki hapannutta piimää.

On se kumma, että kaurapuurolle ei kyllästy koskaan. Olemme kymmeniä vuosia syöneet aamuseksi kaurapuuroa, ja aina vain maistuu yhtä hyvälle. Nytkin koukkaan lusikalla voita ison nokareen puuron keskelle, hivautan puuroa voissa, ja kylläpäs tuntui taas kielellä aamun mauku.  Puuron jälkeen kahvit, muhkea nisupala, kulaus kylmää lähdevettä ja niin uusi päivä taas voi alkaa.

Menen ulos, seisahdan portaalle katsellen pihamaata ja  ympäristöä. Kierrätän katsettani järvenrantaa pitkin, näen rannalla olevan istumapölkyn, rimpisen suon ja järventakana etelärinteessä olevan aukion.