23. jan, 2020

Ensimmäinen matkani 6-vuotiaana

- Tulehan poika käymään juttusillani, oisi vähän asiaa, huusi ukkini halkorantteelta.

- No mitä, kysyin?

- Mitä sanot, jos huomenna lähetään reissuun ja otan sinut matkaan?

Tuntui aivan oudolta koko kysymys. En ollut ikinä käynyt misssään muualla, kuin lähimmissä naapureissa. Kaikista pisimmät matkat olin kesäisin päässyt tekemään n. kilometrin päässä olevalle kaukasuon luonnonniitylle.

Alkoi jännittämään.

- Otatko matkaasi? Mitä tarkoitat, mihin reissuun?

Ukki napsautti kirveensä kiinni halkomispölkkyyn, siirsi karvalakkiaan toiselle korvalliselle ja kertoi:

- Kuulin kun emäntä päivitteli, että rieskajauhot alkaa olla vähissä, niin eiköhän lähetä huomenna Järviahon myllylle ja jauhetaan jyvät jauhoiksi.

Mielikuvitukseni alkaa lentämään. Onkohan se mylly sellainen kuin mummun kahvimylly? Vähän isompi kuin mummun mylly, jossa iso laatikko ja päällä pitkä rautainen varsi ja sen päässä päänkokoinen veivimollukka, kuvittelin mielessäni.

- Minkälainen se mylly on, onko siinä rivat mistä sitä voi siirrellä ja katon kauttako sinne jyvät solutellaan, tivaan ukiltani?

- Ei se nyt ihan tuollainen oo, kuitenni vähän sinne päin. Ottaa kirveen käteensä ja jatkaa pölkkyjen halkomista.

 

Seuraavasta yöstä tuli pitkä. Nukuin tai paremminkin olin nukkuvinani ukin selän takana. Sänky oli kapeanlainen sivusta levitettävä puusänky, enkä millään tahtonut päästä uneen, pyöriskelin levottomana ja ukkikin siinä jo heräili.

- Mitä se siinä koko yön pyörii, nukkusit jo että jaksat lähteä myllylle.

Aamu tuli vihdoinkin. Tunsi itseni virkeäksi ja nousin ylös ennenkuin ukki ja mummu.

Puin päälleni Amerikasta köyhille lahjoituksena tulleen "undranturkin" ja  jalkoihini vedin harmaat vinkkelitossut. Undranturkki oli minulle suuri aarre.

Turkissa oli lampaannahkavuori ja päällys jotain ruskeahkoa kangasta. Kulunut turkki, mutta se oli lämmin ja tykkäsin siitä paljon.

Vinkkelitossut olivat paikallisen huopamestarin Matti Mäkäräisen varta vasten minulle tekemät. Keveät ja liukkaat, mutta lämpimät. Erittäin mieluisat, eikä minulla kyllä muita kenkiä ollut olemassakaan.

Mummu ja ukki heräilivät kumpikin suunnilleen samoihin aikoihin. Mummu alkoi kolistelemaan puuropataa ja kahvipannua.

Ukki kiskoi housuja jalkaansa, huomasi minut ja rupeaa ihmettelemään:

- Herätesssäni jo kerkesin vähän ihmetellä, mihin se nukkumakaverini on joutunut?  Mutta nythän se selvisi, tuollahan se penkillä istuu ja kaikkea sitä näkeekään - vieläpä turkkipäällä!

- No kun on se reissuun lähtö, niin valmiiksi jo kiskoin kamppeet päälleni, mumisen hiljaisella kurkkuäänellä.

Aamuset söin hotkimalla. Leipää tungin suuhuni enemmän kuin ehdin kunnolla puremaan,  ryyppäsin peltimukillisen kurria muutamalla nielaisulla ja marjasoppaa en ehtinyt maistaakaan. 

Penkiltä tempasin reuhkan päähän, nykäsin hellanpankolla kuivamassa olleet vattuut käsiini ja työnnyin ulos. Kuulin ovea sulkiessani, kun mummu mutisi jotain:

- Mihin sillä nyt tuommonen hoppu, ettei kunnolla edes joutanut syömään?

Jäin istumaan portaalle odottamaan ukkia ja katselin ympärilleni. Ajattelin mielessäni kuinka navetta- ja kaivoteille pääsi suoraan portailta.Talliin meni polku pihan oikeaa reunaa ja riihelle pääsee pirtin päädyn kautta. Olin juoksennellut paljon noita polkuja pitkin ja nyt tuntui kaikki niin hyvälle ja turvalliselle. Se kuitenkin jännitti, kun pian pääsisin ensimmäistä kertaa näkemään Järviahon myllyn.

 

Verangon ovi narahtaa ja ukki tulee ulos hevosenvaljaita olkapaillään kannatellen, vilkasee minuun ja sanoo:

- Täälläkö sinä jo outtelet? No istu vain siinä aivan rauhassa, valjastan Purmo-ruunan, nakkaan jyväsäkit kyytiin ja sitten lähetään. 

Ukki taluttaa Purmon ulos tallista, ohjailee sen tottuneesti aisojen väliin ja nostaa sitten toisen aisan ylös. Aisatiuku helähtelee kirkkaasti, ruuna kääntää päätään sivulle tuoden pienellä hirnahduksen hyrinällä lisäsointuja tiun selkeään ääneen.

Ukki sai hetkessä valjastettua hevosen, haki vielä kujasta ison heinäsylyyksen ja nakkasi sen reenpohjalle.

 - Hyppää poika rekeen nyt lähetään.

Eipä tarvinnut kahdesti käskeä. Reen reununalaita oli senverran korkea etten päässyt ylös aivan omim voimin, vaan ukki auttoi kädestä vetämällä ja niin pääsin istumaan saman jyväsäkin päälle aivan ukin viereen. 

 Purmo asteli reippaasti, tiuku heläteli. undranturkki lämmitti ja puoliuudet huopatossut jalassa. Kyllä tuntui hyvälle! 

Alkumatkasta on pientä alamäkeä ja Purmo lähti juosta hytkyttelemään. Rupesin kummastelemaan, mikä se poksahtelee reen reunalautoihin. Aina vähän väliä kuului paukaus, että aivan tosissaan pelästyin.

Ukki rauhoitteli ja sanoi että hevosen kavioista lentää jäätynyttä lunta mikä kopsahtelee tuohon lautaan osuessaan. Niitä kutsutaan tieroiksi.

Matka jatkui ja alamäen jälkeen tuli ylämäki. Vaikka kuorma ei ollut kovin suuri, näki että Purmo joutui jo tosissaan  vetämään rekeä ylämäessä. Silloin alkoi ruunan hännän alta kuulumaan vaikka minkälasta pörinää ja rupsahduksia. Joka askeleella aina oudompia ääniä ja vingahduksia. Sitten ruuna nostaa häntäänsä ja nyt alkaa takareiästä tulemaan pyörykäisiä palloja. Purmo vain kävelee rauhallisesti eteenpäin, eikä se näyttänyt huomanneen koko tilannetta. Nousen seisomaan, pälyilen taaksepäin, ihmettelen tielle valuneita pallukoita:

- Ukki hei, tuohan on selvää hevosensontaa. Ja miksi se puskoo sitä keskelle tietä?

Ukki vain myhäili ja hymyssäsuin toteaa:

- Se on vain hevosten tapa tuollainen.

(Jatkuu osa 2:ssa)