Olavin muistikuvia

2. mar, 2020

************************************************************************************************************************************************************************************************************

26. feb, 2020

                    

Näin Kainuun-Sanomista, että lauantai-iltana on Uvalla kesätanssit. Heti alkoi mielessäni kytemään ajatus, jospa minäkin kävisin kokeilemassa jalan nousua. Olin kuulut isojen poikien kehuja, miten mukavaa on illlan hämärässä retonkia vasten nojailu.

Olin täyttänyt viisitoista, käynyt ripillä ja komerossa melkein käyttämätön rippikoulupuku. Kun lisäksi kujassa kiilteli uudehko Tunturi polkupyörä niin jotenkin tuntui, että nyt on oikea aika lähteä reissuun.

Puen puvun päälleni, haen pyöräni ja lähden. Alkumatkasta Hepovaaralta on melko pitkä alamäki ja annan pyörän mennä sohkasta aikamoista vauhtia. Kesäinen lämmin tuuli humisi korvissani, elämä hymyili.

Tulin Ristijärvi-Puolaka maantielle ja lähdin polkea kitkuttamaan Uvaa kohti. Maantie oli sileä kuin pöytälauta, pyörä rullasi helposti eteenpäin ja maisemat vaihtuivat nopsaan.

Pysähdyn parikilometriä ennen Uvaa olevan joen kohdalle. Asetan pyöräni koivua vasten, menen joentörmälle ja rupean siistiytymään. Pesen kasvoni huolellisesti ja kostutan hiukseni. Pöyhöttelen ja kampaan tukkaani, niin että hiusten etuosa jää koholle, vähän niin kuin torvelle. Katson sitten peilistä ja hypsähdän. Peilistä katsoi oudonnäköinen uivelo ja heti pyyhkäisin kaksinkäsin koko luomuksen sekaisin. Kampaan hiukseni uudestaan aivan päänahkaa myöten ja vilkaisen peiliin uudestaan. Nyt peilistä näkyi aivan tavallisen näköinen ihminen.

Lähden sitten niska kyyryssä polkemaan Uvaa kohti. Pian olenkin tanssitalon kohdalla ja pihalle kurvaan vauhdilla ja jarrutin niin että sora ropisi ja pikkukivet sinkoilivat. Asetan pyöräni talon seinustalle muiden pyörien riviin ja lähden kävelemään pääovelle päin. Avoimista ikkunoista kantautui korviini tanssimusiikkia ja iloisia naurunremahduksia.

Portaila seisoi kaksi miestä valkoiset nauhat käsivarsissaan. Toinen keräsi rahaa ja toinen jakoi pääsylippuja. Ostin lipun ja astuin sisälle. Huone oli täynnä ihmisiä, naisia ja miehiä. Kuului puheensorinaa, naurunkikatusta ja välillä isoa römeä-äänistä hohotusta.

Yllättäen huomaan kaksi pöydän takana istuvaa tuttua, Torvisen Anteron ja Moilasen Eemin. 

Menen poikien luo ja sanon:

- Onhan täällä tuttujakin, terveppä taas!

- Kato Olli, terve terve, sinäkin oot lähtenyt Uvalle, sanoo Antero.

-Tuli lähdettyä, kun on nuin hyvä ilma enkä ennen ole käynyt Uvan tansseissa.

Ostan pullon punaista limukkaa ja istahan Anteron ja Eemin pöytäkaveriksi. Vaihdamme kuulumisia ja puhuimme niitä ja näitä. Keskustellessamme vilkuilin salinpuolelle, josta vilahteli monenäköistä -ja kokoista tanssiparia.

Kun alkoi kuulua "Pieni polku" Antero ja Eemi ponkasivat pystyyn ja menivät jouksujalkaa tanssimaan. Minullakin teki mieli mennä kokeilemaan, mutta en tohtinut. Ajattelin, että pitää vähän katsella miten ne toiset? Menin tanssisalin ovenpieleen nojailemaan ja seurasin nurkkasilmällä tanssijoiden hytkyttelyä.

Ei se niin kauhean vaikealle näyttänyt ja päätin, että kun seuraavan kerran tulee sopivan kuuloinen kappale niin silloin...

Valssin ja tangon joten kuten tunnistin, mutta muista tanssikappaleista en ole aivan varma, ovatko ne humppia vai jenkkoja.

Silloin korviini kantautui haitarin ujellus ja muun porukan mukana ryntäsin tyttörivistöä kohti. Olin  kumartamassa yhtä tyttöä kohti, kun joku tönäisi voimakkaasti selkääni. Vahingossa  kumarsinkin eri tyttöä mikä oli alunperin tarkoitukseni.

Tyttö oli hymysuinen, isosilmäinen, pellavapäinen ja melko lyhyt. Pituudeltaan hän oli arviolta vähän yli puolitoistametrinen ja minä yli satakahdeksakymmen senttinen hujoppi,  siksi en oikein tiennyt  mistä kohtaa tyttöä pitelisin. Vasemman käden kanssa ei ongelmaa, mutta mistä ottaisin kiinni oikealla kädelläni? Kainaloa en kehtaa ruveta koprimaan, eikä käteni yltäisi vyötäröllekään asti. Päätös oli tehtvä nopeasti ja asetin käteni neitokaisen olkapäälle.

Niin tanssi lähti sujumaan, vaikkakin hieman epävarmasti. Kenkien kärjet  kopsahtelivat toisiinsa, enkä oikein tiennyt mihin suuntaan pyörähtelisin. 

Väliajalla katselin tyttöä salavihkaa lintuperspektiivistä ja totesin hänen olevan tosi sievän. Olipa hyvä tuuri, että joku tönäisi ja vahingon kaupalla sain noin kauniin tanssikaverin. Huomasin, että tyttökin vilkuili kulmiensa alta silloin tällöin ja siksi sain rohkeutta sanoa:

- Täällä on paljon porukkaa tanssimassa tänä iltana.

- Onhan täällä. mutta viime kerralla oli vieläkin enemmän.

-Niinkö, sehän mukavaa, vastaan.

Musiikki alkoi soimaan, keskustelumme jäi siihen ja jatkoimme tanssimista.Tanssin toinen puolisko sujui jo paljon helpommin, eikä kenkien kärjet enää kopsahelleet toisiinsa kovinkaan useasti. Musiikki loppui mielestäni aivan liian nopeasti juuri kun oli pääsemässä tanssimisesta jonkinlaiseen käsitykseen. Otin tyttöä kädestä, vein hänet naisten puolelle ja kiitän kumartaen.

Ovenpieleen nojaillessani oli pannut merkille erään pitkätukkaisen naisen, joka oli sitonut hiuksensa poninhännäksi. Nainen erottui muiden joukosta erikoisesti valssin soidessa, silloin  hänen tukansa näkyi yli salin ja se hulmusi tosiaankin kuin poninhäntä. 

Musiikki alkoi taas soimaan. Menin juoksunhytkää tyttörivistöä kohti ja siinä hän oli...

- Saanko pluvan?

Työnnän käsimutkaani ja vien hänet tanssilattialle. Lyvyltä kuului radiosta aikaisemmin kuulemani tuttu kapple, Olavi Virran tango Desiree. Kumarran ja tunsin heti ensiaskelista, että hän on taitava tanssija. Tuntui liikkuvan höyhenen kevyesti.

Koetin terästäytyä, yritän liikuttaa askeliani musiikin tahtiin ja välillä jopa pyörähtääkkin. Tungoksesta huolimatta tanssi sujui ihmeen hyvin, sillä tyttö osasi seurata epävarmoja liikkeitäni aivan vaivattomasti. Ensimmäinen kappale päättyi ja tuli väliaika. 

Seisomme aika lähekkäin ja sain mahdollisuuden katsella tyttöä lähietäisyydeltä. Tein hänestä pika-arvion: hän voi olla kahdeksantoista tai ehkäpä peräti yhdeksäntoista vuoden ikäinen, nauravat silmät ja täyteläiset tulipunaiset kosteat huulet.

Huulista tuli mieleeni sateen jälkeen juuri  auennut punainen ruusu.

- Mielestäni nuo Olavi Virran laulut ovat tosi mukavaa kuuneltavaa, sain sanottua.

-Minäkin tykkään myös Olan kappaleista. Meillä on kotona levysoitin ja kuuntelen hänen laulujaan melkein päivittäin.

- Olen kuullut tuon  Desiree tangon lauantain toivotuissa ainakin kaksi kertaa. On se hyvä kipale, sanon.

Toinen osa tanssista jatkui Olavi virran tulkitsemalla  La Cuparsita  tangolla. Sain lisää varmuutta, kun tyttö katsoi avoimesti silmiini ja muutenkin oli reilun oloinen. Laskin käteni tytön vyötäisille ja lähdimme rauhallisesti lipumaan muiden mukana. Olin jo sen verran oppinut, että kun pysyy rytmissä niin tanssi sujuu joten kuten äkkinäiseltäkin.

Hetken tansittuamme tunsin tytön otteen vahvistuvan. Olin ymmärtävinäni tilanteen ja vedin hänet itseänin vasten. Tyttö pani kätensä kaulalleni ja puristi lujasti...

Silloi koko kroppassani rupesi aaltoilemaan hyvän olon tunne ja vaivuin nirvanaan.

Havahdun siihen, kun tyttö iroitti katensä kaulaltani. Tango oli loppunut ja kiirehdin viemään hänet  naisten puolelle.

- Ki...kiios paljon tanssista, oli mukavaa.

Painuin suoraa päätä ulos ja  käveleksin pihalla olemattomia pikkukiviä potkiskellen. Menen pyöräni luokse, rimautelen kelloa ja taputtelen satulaa. 

Mitähän jos pyytäisin poninhäntätyttöä kyytiini? Minullahan on melkein uusi pyörä ja kumit kyllä kestäisivät kahdenkin painon. Pyörän tavarateline on tukevaa tekoa, siinä voisi istua sivuttain tai jalat harallaan. Mielestäni kuitenkin paras paikka tytölle olisi  pyörän tangolla. Siinä hän istuisi lähellä minua poninhäntä mukavasti tuulessä hulmuten ja kasvojani hivellen.

Sen minä teen, haen hänet tanssiin ja tarjoan  kyydin ihan minne vain!

Nyt minun aikani on tullut! Menen pitkin askelin sisälle ja seisahdan tanssisalin ovelle. Pian silmäni tavoittavatkin poninhäntätytön tanssimassa.

Joku valkotakkinen ainakin kolmikyppinen ukko pyörittää tyttöä oikein keikkaselkänä ja muka hauskaakin näytää olevan. Varmaankin omalle puujalkavitsilleen siinä hohottaa...

Ei, ei, nyt tämä saa olla!

Käännyn ja menen pitkin askelin pyöräni luokse, tempaisen pyörän seinustalta, hyppään sen selkään ja lähden vimmatusti polkemaan kotiani kohti.

                                                                                          VOV 

********************************************************************************************  

15. feb, 2020

Viime kesän perhonen ilahduttamassa hämäränä talvipäivänä!🙂

 

 

 

 

**********************************

13. feb, 2020

***************************************************************************************************

9. feb, 2020

 Yksi harvinaisimmista ihmisistä minkä elämäni aikana olen saanut tuntea, on kuvassa oleva Paavo Kinnunen eli Järviahon Poavo. Jo alle kouluikäisenä sain käydä ukin mukana Järviahossa kylässä. Jokainen kyläreissu oli korvessa kasvaneelle pikkupojalle suuri elämys, kaikki oli uutta ja mielenkiintoista.

Muistan hyvin, kun istuimme pirtin penkillä ja kuuntelimme hänen tarinoitaan. Paavolla oli aina leuoissaan kippuravartinen piipunnysä jota hän imeskeli hartaasti posket lommolla. Piipun kopassa kärysi itsekasvatettua kessua ja   hetken tupruttelun jälkeen pirtin täytti äitelä haju. 

Paavo oli innokas kala -ja erämies. Erityisesti muistan yhden tarinan hänen kokemastaan metsästysreissusta.

Yhtenä pyhäaamuna hän oli lähtenyt lintumetsälle. Erään suon reunalla olevassa koivikossa oli ollut iso pyyparvi, joka oli pyrähdellyt puusta puuhun. Paavo oli ampunut niistä kaksi, mutta siihen loppuvat luodit.

Siihen aikaa pyssyt olivat suustaladattavia; ruuti kaadettiin suoraan pyssynpiippuun, kourakupista tiputeltiin lyijynpalasia ja niiden päälle tuohi -tai rieputappi.

Paavolla oli vielä ruutia pusissa, mutta ei lyijyä. Nokkelana ihmisenä hän keksi hyvän keinon tilanteeseen.

Hän oli kaatanut ruutia pyssynpiippuun vähän enemmän kuin tavallisesti, ja painassut pyssynrassin luodiksi. Paavo huomasi koivunoksalla istuvan monta pyytä vierekkäin - jännitys kasvoi, sitten sytytys ja laukaus. Kun hän meni katsomaan saalista, niin pyssynrassiin oli jäänyt kerralla viisi pyytä.

Olihan se melko hyvä saalis silläkin kertaa, viisi pyytä yhdellä laukauksella ja lisäksi vielä kaksi aikaisemmin ammuttua pyytä.

Kertoessaan Paavo imaisi välillä kippuravartisesta piipustaan pitkiä henkisauhuja. Kun kessut olivat palaneet loppuun, eikä piipusta enää tullut muuta kuin kuului vain ryhinää, silloin Paavo vetäisi kuluneesta tupestaan puukon, kaivasi sillä piipun pojalta palamatta jääneet kessun perät, kopisti ne kämmenpohjaansa ja nakkasi suuhunsa!                                                                       

Ps.Tapasin Paavon useita kertoja myöhemminkin, mutta silloin en osannut kuvitellakkan miten mielenkiintoinen luonnonihminen hän oli.

Tuossa toimittaja Vilho Ylilehdon ottamassa kuvassa Paavo on 96 vuotta vanha. Uusille metsästysmaille Paavo oli lähtenyt 99 vuoden ikäisenä.

                                                                                          V.O.V

*********************************************************************************************