Olavin muistikuvia

15. feb, 2020

Viime kesän perhonen ilahduttamassa hämäränä talvipäivänä!🙂

 

 

 

 

**********************************

13. feb, 2020

***************************************************************************************************

9. feb, 2020

 Yksi harvinaisimmista ihmisistä minkä elämäni aikana olen saanut tuntea, on kuvassa oleva Paavo Kinnunen eli Järviahon Poavo. Jo alle kouluikäisenä sain käydä ukin mukana Järviahossa kylässä. Jokainen kyläreissu oli korvessa kasvaneelle pikkupojalle suuri elämys, kaikki oli uutta ja mielenkiintoista.

Muistan hyvin, kun istuimme pirtin penkillä ja kuuntelimme hänen tarinoitaan. Paavolla oli aina leuoissaan kippuravartinen piipunnysä jota hän imeskeli hartaasti posket lommolla. Piipun kopassa kärysi itsekasvatettua kessua ja   hetken tupruttelun jälkeen pirtin täytti äitelä haju. 

Paavo oli innokas kala -ja erämies. Erityisesti muistan yhden tarinan hänen kokemastaan metsästysreissusta.

Yhtenä pyhäaamuna hän oli lähtenyt lintumetsälle. Erään suon reunalla olevassa koivikossa oli ollut iso pyyparvi, joka oli pyrähdellyt puusta puuhun. Paavo oli ampunut niistä kaksi, mutta siihen loppuvat luodit.

Siihen aikaa pyssyt olivat suustaladattavia; ruuti kaadettiin suoraan pyssynpiippuun, kourakupista tiputeltiin lyijynpalasia ja niiden päälle tuohi -tai rieputappi.

Paavolla oli vielä ruutia pusissa, mutta ei lyijyä. Nokkelana ihmisenä hän keksi hyvän keinon tilanteeseen.

Hän oli kaatanut ruutia pyssynpiippuun vähän enemmän kuin tavallisesti, ja painassut pyssynrassin luodiksi. Paavo huomasi koivunoksalla istuvan monta pyytä vierekkäin - jännitys kasvoi, sitten sytytys ja laukaus. Kun hän meni katsomaan saalista, niin pyssynrassiin oli jäänyt kerralla viisi pyytä.

Olihan se melko hyvä saalis silläkin kertaa, viisi pyytä yhdellä laukauksella ja lisäksi vielä kaksi aikaisemmin ammuttua pyytä.

Kertoessaan Paavo imaisi välillä kippuravartisesta piipustaan pitkiä henkisauhuja. Kun kessut olivat palaneet loppuun, eikä piipusta enää tullut muuta kuin kuului vain ryhinää, silloin Paavo vetäisi kuluneesta tupestaan puukon, kaivasi sillä piipun pojalta palamatta jääneet kessun perät, kopisti ne kämmenpohjaansa ja nakkasi suuhunsa!                                                                       

Ps.Tapasin Paavon useita kertoja myöhemminkin, mutta silloin en osannut kuvitellakkan miten mielenkiintoinen luonnonihminen hän oli.

Tuossa toimittaja Vilho Ylilehdon ottamassa kuvassa Paavo on 96 vuotta vanha. Uusille metsästysmaille Paavo oli lähtenyt 99 vuoden ikäisenä.

                                                                                          V.O.V

*********************************************************************************************

7. feb, 2020

******************************************************************************************************

5. feb, 2020

Seisoskelen portailla katsellen järven takana olevaa aukeata etelärinnettä.

Silloin hiipi mieleen ajatus lähteä tuonne vaaralle pienelle tutkimusmatkalle...

Menen pirttiin ja kerron aikeistani Sirkalle.

-  Sain ajatuksen lähteä käymään tuolla vaaralla. Katselen vähän maisemia ja samalla vilkaisen onko siellä marjoja.

- Hyvä ajatus. Panenkin pannun tulelle heti ja kiehautan presidentti kahvit. Samalla voin tekaista voileivät ja pistän mukaan suolukkaakin, sanoo Sirkka.

Sirkka kaataa kahvin termokseen, leikkaa nisupitkosta muhkean palan, kääräisee voileivät  voipaperiin sanoen:

- Siinäpä olisi hieman natusteltavaa erämiehelle. Ja jos näet vaaralla kypsiä marjoja, niin olisin iloinen jos saisit niitä kerättyä vaikka pienen lipillisen.

Laitan eväät reppuuni ja käyn hakemassa kamarista kamerani. Kun lähden johonkin, otan aina kameran mukaani ja kamerasta onkin vuosien aikana tullut minulle "paras kaverini". Tietenkin otan  kameran seurakseni nytkin, tarkistan muistikortin, paristot ja panen sen laukkuun.

 Lähden kävelemään saunapolkua pitkin järvelle päin ja elämä hymyilee. Tällainen kesäsää  on kuin morsian, aurinkoinen ja lämmin. Melkein vahingossa huuliltani alkaa kuulua vihellystä "voiko ihanammin päivä enää alkaa..."

Kävelen rantapolkua eteenpäin. Polun vierellä kasvaa suoheinikkoa, pieniä männynkäkkäröitä ja joku koivukin. Vetäisen kouivunoksasta kourallisen koivunlehtiä ja pidän niitä kasvoillani. Kävellesäni vedän lehdistä kesän tuoksua pitkin henkäyksin... 

Tulen järveltä tulevalle tutulle purolle. Purossa on matala kohta, mistä sen voi ylittää kahlaamalla. Nyt jään seisomaan puron keskelle ja pysähdyn siihen. Katselen ympärilleni ja tunnen kuinka kaikki onkaan niin tuttua ja rauhallista.  

Puron yläjuoksulla oleva poukama on yksi parhaimmista  kalapaikoistani. Olen onkinut siitä  useasti ja aina on olen saanut pieniä ahvenia ja muutaman tongonkin.

Kun joskus tekee mieli pastinkalaa, niin apu on löytynyt aina tuosta poukamasta. Olen ottanut onkivehkeet vain kainalooni, kävellyt suoraa päätä tuohon poukamalle ja pian on pomppinut pannullinen pieniä ahvenia sankonpohjalla. Ja ovat olleet taatusti tuoreita!

Järvenpäässä  oleva suo on olettavasti entistä järvenpohjaa. Suolla on hyölöjä, rimpejä, veteliä lämpäreitä ja mutaisia ujukoita. Osaan aika hyvin arvioida turvallisen reitin pehmeälläkin suolla. Nyt kyllä  tuli vahingossa joku harha-askel, mutta onnekseni pitkävartiset  kumisaapaani pitivät pintansa. Sukani säilyivät kuivina. 

Jatkan matkaani aukon alareunaa pitkin. Pehmeän suon jälkeen tuntuu kuivalla maalla kävely helpolle ja mukavalle. Huomioni kiinnittyy edessäni olevaan maahan kaatuneeseen sieneen. Sieni on aivan tuore ja ehjä. Onkohan tuon jänis pukannut kumoon, orava tai onhan se voinut olla lintukin.  En löydä vastausta ja jatkan kävelyäni.

En ehdi ottaa monta askelta, kun silmäni osuvat kohtalaisen suureen mustaan paskakasaan. No tuo on ainakin ollut hirvi, ei muilta metsän elukoilta lähde tuollaisia röykkiötä.

Mitä nyt... ja  kuulenko oikein? Aukon reunasta alkaa sakea metsä ja sieltä kuului selvästi risujen rapsahtelua.

Nyt tuli kiire. Kaivan nopeasti kamerani esiin, panen virran päälle ja jään odottamaan... Vieläkin rapsahtelee, mutta äänet heikkenevät ja sitten loppuvat kokonaan.

Huh, huh, olipa jännä paikka! Hirvi se varmaankin oli.

Nousen rinnettä ylöspäin aukonreunaa myötäillen. Ajattelen mielessäni, kuinka tätäkin aukkoa luonto on jo alkanaut muovailemaan alkuperäiseen muotoonsa. Risut ovat jo  puoliksi lahonneita, kannoista kaarnat irronneet  ja maassa olevat pökkelöt maatuneita. Vuosikymmenien päästä tälläkin vaaralla vielä toivottavasti humisee komea kuusikko.

 

Hypsähdän... Edessäni on möyhitty kusiaspesä.  

Karhu perhana!  Nyt se selvisi, tuo se oli joka on tyntänyt sen mustan paskan mäen alla, tuo se rapsehti risukossa ja tuo möhömaha se on särkenyt tuon kusiasipesänkin!

Sitten se on tassuillaan vetänyt pesään syvät urat ja mennyt rötköttämään pesän viereen odottelemaan. Kun kauhuissaan olevat kusiaset ovat nousseet pesän  pinnalle, niin siitä se sitten on kahdella tassullaan lopsinut niitä kitaansa.

Mielikuvitukseni saa lisää kierroksia.  Mitä jos se nyt hyökkää tuolta kuusikosta kuudenkympin nopeudella minua kohti?  Luultavasti jähmettyisin pelosta paikoilleni, rumilus tulisi ja lopsauttaisi suurella kämmenellään korvalliselle. Siinä ukolta lähtisi nirri kerta laakista ja lentäisi kaarella tuonne kannokkoon.

Nyt tuli sen verran hontelo olo, että nousen lähimmän kannon päähän ja alan huutamaan.  Vedän ilmaa keuhkoini ja päästän kurkusta ilmoille niin ison ja römeän äänen mitä kurkustani lähti. Toistan vielä pari kertaa samat karjahdukset. 

En voi tiedä enkä osaa sanoa oliko huutoni pelotus -vai kutsumahuuto karhulle. Päätän kuitenkin kaiken varalta lähteä niiltä jalansijoilta kävellä nytkyttelemään kotia kohti. Jyrkkään myötämäkeen kävely väkisinkin muuttuu juoksunhytkäksi ja loppumatkaan menikin vain  muutamia minuutteja. 

Kun tulen pihaan näen Sirkan istumassa portailla ja kuorimassa perunoita. Kun Sirkka huomaa minut hän kysyy:

- Mitä huutelit tuolla mäellä niin kovalla äänellä, että  vaarat raikuivat ja pikkulinnut pyrähtelivä lentoon?

- Eipähän mitään erikoista, aukaisin vain vähän kurkkuani. Eikös me laulella illan tullen vähän karaokea.

- Entä näyttikö siellä rinteesä olevan marjoja?

- Mhhy, mutta kun marjoja en muistanut katsoakkaan...  

                                                                                    V.O.V - Voitto Olavi Väyrynen

***************************************************************************************